Joroinen 2017

Toinen Joroisten puolimatka on nyt suoritettu ja aika parani ensimmäisestä kerrasta melkein tunnin. Hirveää syytä juhlaan ei kuitenkaan vielä ole, sillä aika oli nyt sitä luokkaa mihin odotin pystyväni jo viime vuonna. Iso osa parannuksesta ei ollut pelkästään kunnon parantumisen ansiota, vaan johtui pitkien vessataukojen puuttumisesta. Kun vatsa pysyi kunnossa, pystyi keskittymään liikuntaan.

https://c1.staticflickr.com/5/4323/35572780120_36af9f197c_b.jpg

Olen kuntoilija, en urheilija - joten tällaisen suoritustason pitäisi olla syy hymyyn, varsinkin kun kevään aikana harjoitus- ja liikuntamäärät olivat kokeneet pahan notkahduksen flunssakauden takia.

https://c1.staticflickr.com/5/4309/35936319106_d2df4d5dd1_c.jpg

Siinä missä viime vuonna treenaamimäärä ja suorituskyky kasvoi mukavasti kohti Joroisia, tänä vuonna hyvään alkuun tuli usean viikon notkahdus ja vasta kesän alla liikuntamäärät nousivat takaisin hyvälle tasolle. Ilman kevyellä tasolla tehtyä työmatkapyöräilyä luvut olisivat hurjasti rumemmat.

https://c1.staticflickr.com/5/4299/35936319066_5cf589635e_c.jpg

Kisaan lähdettäessä mieli oli kuitenkin rauhallinen, sillä alla oli omalla tasolla suoritetut kisat Tuusulanjärvellä, Vanajalinnassa ja Vierumäellä. Tiesin siis suhteellisen hyvin millaisella tasolla pystyisin suoriutumaan ilman kropan hajoilua tai turvallisuuden riskeeraamista. Kisailussa ei muutenkaan ole kyse niinkään kisasta muita vastaan, vaan kisasta itsensä kanssa. Liikuntaan ja urheiluhenkiseen toimintaan sijoitetulla ajalla en jahtaa himoittuja hyviä personal bestejä-tuloksia vaan hyvää ja terveellistä loppuelämää.

https://c1.staticflickr.com/5/4302/35961507245_9e11bfd9eb_c.jpg

Matkaan lähdettiin parhaassa tsemppiporukassa Ferrixin ja Jukka Kurunmäen seurassa. Ferrix aikoinaan houkutteli minut lajin pariin ja tälle kaudelle olin saanut houkuteltua mukaan kaverini Jukan. Alkuajatus oli, että ensimmäinen kausi lajin parissa menisi samaan tapaan kuin minulla - häviten joka kisassa Ferrixille ja minulle opetellessaan vielä lajin hienouksia, mutta Jukka pesikin selvästi meidät molemmat. Tämän siitä saa kun haastaa mukaan kilpailuhenkisiä kavereita, jotka ovat itseään kovempia sporttaajia.

Saavuimme paikalle jo perjantaina, jotta ehtisimme rentoutua ennen kisaa ja totuttautua ajatukseen että savolaista ympäristöä tulee nautittua kohta koko rahalla. Samalla pääsimme avustamaan kaveria sprinttikisassa ja kokeilemaan miltä tuntuu matkata katsojana Valvatuksen rannalle seuraamaan lähtöä.

https://c1.staticflickr.com/5/4312/35572777730_48c590de4d_c.jpg

Tunnelma Valvatuksen rannalla oli sprintin aikaan seesteisen rauhallinen ja ranta tuntui jopa pieneltä, kun mietti että seuraavana aamupäivänä rannalla pitäisi olla puolitoistatuhatta urheilullista ihmistä.

Päivällä oli hyvin aikaa fiilistellä lähestyvää urheilujuhlaa, huoltaa kalustoa, pakata tarvikkeet seuraavalle päivälle ja tankata energiaa. Lisäjännitystä päivään tarjosi kumppanikisailijoiden kalusto-ongelmat, joita jännitettiin Velo & Oxygenin teltalla pitkälle iltaan saakka.

https://c1.staticflickr.com/5/4292/35121589284_0fc1ec20d5_c.jpg

Kiitos Mika Saarion kovan työn ja triathlonyhteisön jäsenten avun Ferrixin ohjaamo saatiin korjattua kestämään ainakin Joroisten kisa – ja vältettiin ainakin DNS merkintä.

https://c1.staticflickr.com/5/4303/35121590294_552ede7e0b_c.jpg

Vaikkei oma startti ollutkaan uhattuna, on pakko myöntää että jännitys tarttui silti ja mielessä oli harmi kisakumppanin puolesta. Oli kuitenkin hienoa nähdä miten ystävät, tutut ja muut yhteisön jäsenet olivat valmiita auttamaan - kun kanssakilpailijan kalustossa oli ongelmia. Sama toistui vielä aamulla, kun Valvatuksen rannalla kuulutettiin rikkoutuneitten tai muuten väärien välineiden tilalle korvaavia uimalaseja ja jopa märkäpukua. Siinä oli todellakin yhteisöllisyyden tuntua.

https://c1.staticflickr.com/5/4329/35791147412_46083554f8_c.jpg

Aamulla ennen Valvatukselle lähtöä oli vielä aikaa käydä läpi kaikki varusteet kolmeen kertaan, valmistella T2 vaihtoalueella energiakarkit kääreistä spibelttiin odottamaan juoksun ajaksi ja stressata siitä olenko unohtanut jotain.

https://c1.staticflickr.com/5/4312/35920292246_7ddbf69f40_c.jpg

Valvatuksella mieleen nousi taas ajatus että mihin ihmeeseen sitä onkaan ryhtynyt, mutta ennen pitkää oli jo aika liukua veteen. Uinti lähti liikkeelle jälleen kerran tahmeasti ja tuulen nostattamat pienet aallot haittasivat ensimmäisellä uintisiivulla muutaman kerran hapen ottoa. Ensimmäiselle kääntöpoijulle saavuttaessa tuntui, että uinnista tulee raskas. Toisella kääntöpoijulla iloitsin jo hetken aikaa, että on aika kääntyä rantaa kohti - kunnes tajusin olevani vasta puolessa välissä matkaa. Viimeisellä kääntöpoijulla olo tuntui jo paremmalta, kun näki suoran reitin rantaan.

Rantautuessani vaihtoalueelle näin kellosta, että uinti oli mennyt hitaammin kuin edellisenä vuotena - mutta linjassa tämän vuoden kunnon kanssa. Lähtökarsinassa muiden uimareiden kanssa olin arvioinut, että uisin matkan 42-45 minuutissa. Kovempaakin olisi voinut mennä, mutta halusin pelata varman päälle - eikä uinnin alku tuntunut niin vahvalta, että olisi voinut revitellä.

Pyöräily lähti liikkeelle vauhdikkaasti ja ennen Joroisia bikefitin perusteella löysennetty pyöräilyasento tuntui hyvälle. Pyöräilyn alkumatkalla näin vilaukselta myös Ferrixin, mikä antoi lisää energiaa ja fiilistä suoritukseen - sillä tiesin etten ollut hirveän kaukana kavereista. Keskinopeus nousi ja pysyi kolmen kympin tasolla - ja jaloissa tuntui hyvältä. Bentoboksista napostelin Powerbarin ja GU:n karkkeja - ja hörppäilin rauhallisesti High 5:n urheilujuomaa. Fiilistelin vauhtia ja tuntemuksia jaloissa, sekä vatsassa. Ensimmäinen puolimatka oli mennyt plörinäksi pakin sekaisin menemisen takia, mutta tällä kertaa fiilis oli hyvä eikä vatsa antanut mitään merkkejä ongelmista. Nestettä siemailin suunniteltua vähemmän, kun rakko tuntui täyttyvän - eikä haluja pitstoppiin reitin varrella ollut vielä riittävästi.

Rantasalmelle saakka matka tuntui helpolta, mutta fiilis muuttui kun suunta kääntyi takaisin ja aikaisempi myötätuuli osoittautui vastatuuleksi. Kilometrinopeus ei pudonnut niin paljon kuin toisilla kisailijoilla, jotka raportoivat tuntuvista nopeuksien pudotuksista. Omassa datassa näkyi nousseet sykkeet ja kovemmat watit, mutta nopeudessa ei syntynyt niin merkittävää pudotusta. Paluumatkalla ajaminen meni myös selkeämmin ryppäisiin ja suuressa osassa matkaa välimatka edellä menevään oli paljon alle sallittujen rajojen.

Viimeisillä kiepeillä ennen vaihtoon saapumista näin vielä vilauksela kisakumppanin Jukka Kurunmäen matkaavan kohti vaihtoa, joten tiesin olevani suhteellisen lähellä häntä. Jukka moikkasi takaisin ja samantien oli lisännyt vauhtia, jotta saisi enemmän kaulaa aukaiseksi.

https://c1.staticflickr.com/5/4329/35791147412_46083554f8_c.jpg

Vaihtoon tuleminen T2:lle tuntui hyvälle, kun tiesi että enää olisi jäljellä pieni lönkyttely. Jalkojen kunto oli pieni kysymysmerkki ja pelkäsin takareisien kramppaavan, jos innostuisin liikaa. Vaihtoalueella käytin hyväksi bajamajan palveluita ja varmistin, että pystyisin levollisin mielin keskittymään juoksuvaiheeseen.

Joskus aiemmin tuntui siltä, että juokseminen voisi olla triathlonissa se helpoin laji. Harrastelin juoksentelua ja kirmaamista lenkkireiteillä, ja vaikka en koskaan kovaa mennytkään olin mielestäni sellaisessa tasaisessa vähän alle tai päälle kahden tunnin kunnossa. Vuonna 2017 juoksua oli ennen Joroisia alla todella vähän - vain 130 kilometriä, ja pitkänä juoksuna ainoastaan superhitaasti vedetty HCR. Lyhyemmillä matkoilla olin köpötellyt vanhaan malliin, mutta HCR:n surkea parikymmentä minuuttia kahden tunnin päälle ollut aika painoi mieltä.

Ensimmäisen kierroksen alussa kuulin kuinka nopeita kavereita tuli maaliin ja miten oman ikäryhmäni kärkisijojen maaliaikoja kuulutettiin maalialueella. Samaan aikaan laskeskelin minkä verran aikaa oma juoksuni saattaisi viedä, ja kuinka paljon kärkeä hitaampi olisinkaan. Oma huolto-alueella sain tutuilta kannustusta ja hoidin ensimmäiset kilometrit tunnustellen jalkojen fiilistä. Jalat tuntuivat kohtuullisen hyviltä ja köpöttelin tasaisesti 6.30-6.40 kilometrejä. Juurikaan nopeampia kilometrejä ei uskaltanut yrittää, kun takareidet vekkulisti muistuttivat mahdollisuudesta kramppeihin.

Väkeä meni ohi vasemmalta ja oikealta ensimmäisen kierroksen aikana enemmän kuin laki sallii, mutta maltoin mieleni ja muistelin että nämä vauhdikkaammat menijät olivat varmasti treenanneet tätä hommaa varten enemmän. Juoksu tuntui hankalalta ja yritin muistella mikä olikaan syy, minkä takia olin lähtenyt tähän leikkiin. Huoltopisteillä otin vettä, käytin pesusieniä viilentämiseen ja hörppäsin vähän kola-juomaa.

Toisella kierroksella väkeä oli jo selkeästi vähemmän, mutta juoksu ei tuntunut sen paremmalta. Yritin vain pysyä tasaisessa vauhdissa ja tarkkailla reitillä näkisinkö vilausta Jukasta tai Ferrixistä. Hörpin vettä, kaadoin loput päälleni, pureskelin suolakurkkuja ja hyödynsin pesusienet viilennyksenä.

Viimeiselle kierrokselle lähdettäessä Ferrix tuli vastaan nousussa stadionilta kohti omaa huoltoa ja läppäsi tsempiksi ylävitoset. Ferrix oli joutunut jättämään leikin juoksun kohdalla kesken, mutta tsemppasi hyvin viimeiselle kierrokselle. Viimeiset seitsemän kilometriä olivat menossa ja mieli sen mukainen. Jalat tuntuivat koko ajan väsyneemmiltä ja vauhti sen mukaisesti hetkittäin hidastuvan.

Pelkäsin kramppeja ja kaikenlaisia muita ongelmia viimeisien kilometrien aikana, joten keskityin kuuntelemaan kroppani ääniä. Vesi, suolakurkut, pesusienet ja jyrkempien mäkien kohdalla kävelyksi hidastaminen auttoivat. Kun viimeinen alamäki alkoi, saatoin jo rullata kevyemmin ja nauttia ajatuksesta, että kohta olisin jo maalissa - ja uusi ennätys olisi selviö. Pitkin matkaa olin unelmoinut ja miettinyt negatiivisen splitin aikaansaamista, sekä ehkä jopa 2.10 - tai 2.15 juoksuaikaa, mutta millään sellaisella ei enää ollut väliä.

Maalissa olo tuntui taas tyhjältä. Onnelliselta mutta tyhjältä. Jalat jäykistyivät nopeasti ja sitä kysyi itseltään, että mitä järkeä tässä taas oli. Energiatasot olivat alhaalla ja koko loppupäivän ajatus kävi tavallistakin hitaammalla. Kilpailun jälkeisessa ruokailussa ei ruoka juuri maistunut. Näykin kanan palat ja vähän riisiä, sekä kola-juomaa mutta kroppa ei ollut oikein vastaanottavainen ruualle. Vasta myöhemmin illalla kun lähdimme Jari Pekan liikennekeskuksen kautta kohti majapaikkaa iski energiavaje läpi myös ruokahalun muodossa.

Illalla uni tuli nopeasti ja seuraavana aamupäivänä oli jo aika suunnata autolla takaisin Helsinkiin. Ennen matkaa ja matkan aikana oli ollut selkeä ajatus, että Joroisille ei tarvitsisi 2018 matkustaa kun päätapahtumana pitäisi Lahtea. Pitkä ajomatka väsyneenä vain vahvisti sitä tunnetta ja nääntynyttä oloa. Mutta kotona hyvien yöunien jälkeen huomasin jo miettiväni miten sekä Lahti että Joroinen sopisivat aikatauluihin ja ajatuksiini ensi vuonna.

On tämä vaan hullu harrastus.