Tammikuun yhdeksäs päivä tätä vuotta ilmoittauduin Joroisten puolimatkalle, mutta siemen siihen oli kylvetty jo aiemmin - kun kilistelin 2015 Helsinki City Runin maaliintulon jälkeen Ferrix Hovin kanssa maaliskumpat.
Ferrix suositteli kokeilemaan triathlonia ja hakemaan vaikka maistiaiset Helsinki City Triathlonin supersprintistä. Erinäisten vaiheiden kautta siitä syntyi ajatus, että vuonna 2016 suorittaisin jonkun triathlonin liikuntahaasteena itselleni. Ja itsensä haastaminen ei olisi mitään, ellei siihen tulisi sosiaalista painetta tekemällä tavoitteista julkisia.
Arvioin tammikuussa pystyväni selviytymään puolimatkasta hengissä, vaikka lähtötaso lajiin oli olematon. Jotenkin laskeskelin ja oletin, että heinäkuuhun mennessä pystyisi jotain osalueita parantamaan.
Kirjoitin :
“Tavoite selvitä hengissä maaliin ja nauttia kisasta. Mitään aikatavoitetta hommalle on laita tässä vaiheessa vielä. Pitkä uinti ja pyöräily tuntuvat vielä lähes mahdottomilta operaatioilta, juoksu vie sen jotain yli kaksi tuntia.
Todennäköisesti olen matkalla ainakin seuraavan verran:
uinti: 50 minuuttia
pyöräily: 3 tuntia + jotain
juoksu: 2 tuntia + jotain
Tiedossa siis jotakuinkin kuuden tunnin suoritus.”
Toteutuma oli lopulta.
Yli seitsemän tuntia on hienoinen pettymys, mutta palataan siihen ja detaljeihin tuonnempana. Tärkeintä on se, että pääsin maaliin ehjänä - vaikka vielä muutama päivä ennen tapahtumaa olo oli epävarma edes sen hengissä selviämisen osalta.
Reissu Joroisille alkoi Espoon puolelta - ja siinä vaiheessa, kun pyörä on sidottuna matkailuautoon - ei osallistumista voi enää pahemmin perua. Lähtöpäivää varjosti järjettömän huono sää, kun iso sadealue pudotti vettä voimalla pääkaupunkiseudun alueella ja ennusteet näyttivät huonoa myös Joroisten seudulle. Olin onnekseni päässyt kokeneen porukan mukaan, joten matka kului vauhdikkaasti asiaa ja asiattomuuksia jutellessa - sekä henkisesti tulevaan valmistautuessa.
Kiire ja kireys nostatti hieman päätään matkan loppupuolella, kun kisattiin kelloa vastaan ehtiäksemme rekisteröitymään mukaan kisaan, illan viimeiseen kilpailuinfoon sekä pyörien katsastukseen.
Kostea Joroinen ei ollut illalla ehkä kaikkein eniten tervetuloa toivottava paikka - mutta ilmassa oli sähköä ja jännitystä aistittavissa. Ilmeisesti suurin säpinä ja sähinä oli ollut jo aiemmin päivällä - ja kilpailukansialla oli raukean rauhallinen tunnelma.
Henkkari kädessä rekisteröitymään ja kilpailukuori käteen.
Seurasin ohjeita ja tarkistin, että kuoressa oli kaikki tarvittava ja että tägi toimi oikein.
Ennen viimeistä kilpailuinfoa jäi muutama minuutti luppoaikaa, joka oli hyvä käyttää expo alueella vielä auki olleessa Velo & Oxygenissä.
Kylmän ja märän sään johdosta mukaan tarttui Tec:n pitkähihainen jersey. Pakkauslistasta puuttuivat kaikki lisävarusteet huonommalle kelille. Ei ollut sadetakkia, ei jerseytä pyöräilyyn eikä irtohihoja käsien lämmittämiseksi pyöräilyn aikana.
Kelin osalta mieli oli optimistinen. Märkää oli, mutta illan aikana ei sentään satanut kaatamalla. Ehkä elämä muuttuisi paremmaksi aamuun mennessä.
Kisainfo oli informatiivinen ja asiallinen. Reitti ja siihen liittyvät olennaiset asiat kerrattiin hyvin, ja erityisesti meille ensikertalaisille teroitettiin uinnissa rauhallisuuden merkitystä. Keskeytykset tapahtuivat kuulema useimmiten uinnin alun aikana - ja tavoitteena oli, että tänä vuonna kukaan ei joutuisi keskeyttämään uintiin. Reitillä tulisi olemaan hyvät poijut ja riittävästi veneitä ja muita välineitä suojaamassa uimareita. Saariin voisi nousta lepäämään ja tarpeen vaatiessa poijuista tai veneistä voisi ottaa tukea. Hädän iskiessä pitäisi kääntyä selälleen kellumaan ja nostaa käsi pystyyn. Tuli fiilis, että ainakaan helpolla Joroisissa ei pääsisi hukkumaan.
Pyöräilyn osalta kisainfossa teroitettiin suositusta hoitaa pyörät katsastukseen vielä saman illan aikana - sillä seuraavana aamuna Valvatuksen lähelle ei pääsisi enää autolla, joten pyörät joutuisi taluttamaan tai ajamaan yli 800 metrin päästä kun illan aikana pääsi aivan lähtöpaikan viereen.
Kiirehdimme hoitamaan viimeiset pakolliset huoltotoimenpiteet kilpailijoidemme pyörille, sekä pakkaamaan ja jättämään T2-vaihdon varustepussin kilpailukeskuksen vieressä olleelle vaihtoalueelle. T1 ja vaihtovaatepussit täyttäisimme vasta myöhemmin ja veisimme mukanamme lähtöalueelle aamulla.
Olimme viimeisten katsastettujen joukossa ja ehdimme kuin ehdimmekin saada pyörät paikoilleen odottamaan aamua. Hälinän keskellä unohdin laskea renkaista paineita, mitä stressasin ja kiroilinkin yön aikana - mutta onneksi lämpötilavaihtelu ei ollut yön ja aamun aikana sellainen, että renkaille olisi käynyt mitään.
Valvatuksen rannalle jäi yön ajaksi odottamaan jokunen miljoona euroa. Jättäessäni oman maantiepyörän odottamaan aamua telineeseen, ihastelin kilpakumppaneiden jo paikalle tuotua kalustoa. Näki selvästi että triathlon on monen keski-ikäisen ja keskiluokkaisen henkireikä ja tärkeä harrastus, johon on myös selkeästi panostettu. Kova kampien pyörittelijä menee kovaa millä mankelilla tahansa, me muut joudumme ottamaan lisävauhtia kaluston avulla.
Aloitin pyöräilyn täysin newbienä jotakuinkin juuri vuosi sitten, turhauduttuani jalkojeni kiukutteluun juoksutreeneistä ja fitness-pyörän asettamiin rajoihin mukavien lenkkien pituudelle.
Ridley Orion 105-sarjalla oli kustannustehokas vaihtoehto rungoksi. Joroisiin mennessä olin ehtinyt ajaa viime syksyn aikana ulkona useampia satoja kilometrejä ja päästä maantiepyöräilyn makuun kiinni. Syksyn, talven ja kevään aikana trainerin päällä haettiin pyörittelyyn kuntoa - ja kesän aikana ehdin saada rapiat tuhat kilometriä fillarointia alle.
Pyörään päivittyi viime vuodesta Fulcrumin kiekkojen tilalle Dura-Acet ja ohjaustankoon tuli clip-on aerotangot. Ajoasento pysyi kuitenkin pystynä hoodeilta ajaen, eli en ehtinyt totuttelemaan aerodynaamisempaan ajoasentoon. Tangot kuitenkin toimivat hyvänä kiinnityspisteenä juomapullolle.
Kaksi päivää ennen Joroisia tein päätöksen, että ensi vuonna en enää anna yhtä suurta etua muille pyörittelijöille ja tuunaan oman ajoasennon sekä tekniikan kuntoon. Tätä avustamaan rekrytoin suurempia henkimaailman voimia ja polkuni törmäsivät yhteen käytetyn triathlon-pyörän kanssa.
Varsin ärhäkän oloinen Ridley Dean RS löysi uuden kodin luotani - ja pääsee kovaan ajoon aluksi trainerissa ja myöhemmin kesällä myös ulkona. Kisoja ja mitään vakavampaa reissua en Deanillä lähde vielä tekemään, sillä sen verran epävarmalta ja huteralta oma fiilis uudessa ajoasennossa tuntuu.
Isompia investointeja kalustoon ja varusteisiin ei minun kannata tehdä, ennen kuin ukosta itsestään saa paremmin tehoja irti. Vaikka BMC:n tai Cervelon tykit hiilikuitukiekoilla olisivat budjetäärisesti saavutettavissa, en saisi investoinneista mitään muuta hyötyä kuin visuaalista nautintoa. Ja sitä pahemmalta tuntuisi, kun kova polkija vetäisi loppumatkasta ohi marketti- tai maastopyörällä.
Tällä taustalla valmistauduin henkisesti ohitettavana olemiseen ja suhinaan, joka kuuluu isoista hiilikuitukiekoista nopeampien kavereiden vetäessä kevyesti ohitse. Jokainen lähtee tekemään omaa kisaansa omilla tavoitteillaan ja vaikka kuinka henkisesti tekisikin kipeää kun muut menevät ohitse - halusin pitää mielessäni kirkkaana varsinaisen tavoitteen: maaliin pääsy.
Vaikka alla oli mukava määrä ajokilometrejä, en ollut tehnyt montakaan yhdistelmäharjoitusta joissa pyöräilyä seuraisi juoksu. En siis ollut lainkaan varma siitä, miten jalat reagoisivat juoksuun pitkän pyöräilyn jälkeen. Ja mitä kovempaa menisi, sitä suurempi mahdollisuus krampeille ja muille ongelmille.
Yö laskeutui majapaikkanamme toimivalle leirintäalueelle yllättävän nopeasti - ja pääsimme valmistautumaan yöpuulle joskus puolenyön jälkeen, lähempänä kello yhtä. Edessä oli ensimmäinen yö asuntoautossa ja aamulla ensimmäinen triathlonin puolimatka. Vatsanpohjassa tuntui hieman jännitys.
Olisi ollut hienoa nukkua hyvin ja lähteä aamun koitoksiin levänneenä. Yö meni kuitenkin täysin reisille. Asuntoautossa nukkuminen tuntui kuin olisi nukkunut veneessä, pienetkin liikahdukset tuntuivat heiluttavan koko autoa. Suolisto ja rakko antoivat myös oman panoksensa yöunien heikkouteen. Siinä missä kotona nukkuessa yöllinen vessakäynti ei ole mikään haaste tai ongelma, joutuu asuntoautossa nukkuessa ajattelemaan myös muita. Mielellään ei häiritsisi muiden yöunia ramppaamalla vessassa koko ajan, mutta täysi rakko ja suoli ovat kova motivaattori.
Yö meni siis eri tasoisessa horroksessa ja parin tunnin välein vessassa käyden.
Aamu valkeni kauniina kuin morsian.
Vesisade pyyhki pois kaiken optimismin, mitä kelin suhteen vielä edellisenä iltana oli ollut. Päivä käynnistyisi sateessa ja vaikka ennusteet lupailivatkin iltapäiväksi helpotusta - oli uhkana edelleen märkä pyöräilykeli.
Itku ei kuitenkaan auta markkinoilla, joten aamutoimet oli käynnistettävä ja nieltävä mitä luontoäiti päätti heittää eteen.
Huonosti nukutun yön jälkeen aamupala ei hirveästi maistunut, mutta kahvi ainakin varmisti - että koneisto lähti käyntiin ja suoli tyhjäksi. Jännitys näkyi ja tuntui kropassa sykkeiden muodossa. Garminin mukaan sykkeet huitelivat melkein sadassa kahdessakymmenessä vaikkei tehnyt mitään.
Ulkona sataa, joten eiköhän lähdetä uimaan, pyöräilemään ja juoksemaan. Ei tuntunut kaikkein fiksuimmalta idealta.
Expoalue oli tohinaa täynnä, kun kisailijat täydensivät varusteitaan huonoa keliä silmälläpitäen. Käsien lämmittimet irtohihojen muodossa näyttivät tekevän hyvin kauppansa. Ostin varmuuden vuoksi pyöräilyä varten vielä sadetakin, mikäli sade pahenisi uinnin aikana.
Siirtyminen uinnin lähtöalueelle tapahtui bussilla. Huumori oli pinnalla kisailijoiden kesken ja iloinen puheensorina jatkui myös lähtöalueella.
Jostain syystä vasta lähtöalueella iskostui mieleen mitä oli tapahtumassa. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua ja hankalasta kelistä huolimatta iloisia naamoja. Kaikki varusteet kastuivat sateessa, mutta se ei tuntunut haittaavan. Monet kisaajat tuntuivat tuntevan toisensa ja hetkittäin tuntuikin kuin olisi tullut kuokkimaan jonkun porukan juhliin.
Kunhan kädessä oli ranneke ja olkapäässä kilpailijanumero, niin me kaikki olimme kilpailijoita. Toiset vaan vähän samperin paljon nopeampia. Urheilijoita seuratessa jännitys samaan aikaan lisääntyi, mutta myös laantui. Toisaalta ajatteli ja ihmetteli, että mihin ihmeeseen oli itsensä tunkenut ja toisaalta taas näki että joukossa oli muitakin tavallisia tallaajia, jotka tyynen rauhallisesti valmistautuivat omaan suorituksensa.
Kylmä sää tuntui inhottavalta, mutta helpotti kun sai vaihdettua märkäpuvun päälle. Ennen lähtöä oli hyvin aikaa käydä kastautumassa ja kokeilemassa vettä, joka tuntui mahtavan lämpimältä. Päästessäni veteen teki mieli hymyillä. Tein muutaman vedon vapaauintia ja kokeilin miten lasit toimivat vedessä ja miten saan tähystettyä. Ja voi veljet miten hyvältä se tuntuikaan!
Kerrankin painoin uintiasennossa päätä rohkeasti kunnolla veteen ja yritin muistaa uida koko vartalolla, ei vain käsillä. Vartalon kääntö unohtuu helposti ja uintiasento jää lankuksi, mikä taas tekee hengittämisen ja käsivedonkin hankalammaksi. Nyt kaikki tuntui onnistuvan ja tuntuvan hyvältä. Lopetin verryttelyn lyhyeen ja nousin hymyillen vedestä. Ehkä selviäisinkin ensimmäiseen vaihtoon!
Lähtö tapahtuisi rolling start-menetelmällä, joten kisailijat kuulutettiin hyvissä ajoin lähtöalueelle sopiviin karsinoihin. Valitsin lähtöalueeksi itselleni 50+ minuuttia uintiajan lokeron, jotta en joutuisi kovin pahasti yliuiduksi. Aika kuitenkin starttaa vasta rannassa, joten valitulla lokerolla ei ollut sinänsä väliä - kunhan ei valitse itselleen liian hidasta ryhmää, jossa joutuu uimaan toisten yli tai ympäri.
En ollut varautunut henkisesti siihen, että lähtö kestäisi niin kauan kuin se lopulta kesti. Aika tuntui matelevan ja miesten yleisen ryhmän kärki tuli jo vaihtoon, ennen kuin pääsin edes veteen. Jännitys ja aamun aikana tehty nestetankkaus alkoi kostautumaan sillä, että rakko tuntui taas täydeltä. Märkäpuvun kanssa ei myöskään hirveästi huvittanut lähteä seikkailemaan bajamajaan, joten yritin kestää tunteen kuin mies.
Kun lähtöryhmäni pääsi viimein veden ääreen, oli ensimmäinen ajatus että kylläpä poijut ovat kaukana. Toinen ajatus oli, että onneksi niitä on vain kymmenen. Aloitin rauhallisesti ja asetin tavoitteeksi mennä poiju kerrallaan. Uin rauhallisesti ja huomasin pysyväni hyvin edellä menevien tahdissa. Välillä kutittelin edellä menevien varpaita ja tähystin huonolla tekniikalla, jopa hetkeksi rintauintiin vaihtaen.
Ensimmäinen poiju tuli vastaan yllättävän nopeasti ja ajattelin, että tässähän voi rentoutua. Oman tähystämisen sijaan otin mieluummin suuntaa sivullani uivista. Pystyin pitämään tahdin rentona ja hengittämään hyvin. Siinä missä tuntui että osa muista uimareista kauhoi suurella kadenssilla, koitin välillä pitää huolta hyvästä liusta ja rennosta tahdista. Ja vaikka menohaluja olisi voinut olla enemmänkin, annoin niiden olla - ja keskityin aina seuraavaan poijuun.
Hyvin nopeasti olimme uineet jo ensimmäisen saaren ohi - ja saatoin vilkuilla uintiaikaa Garminista. Olin koko ajan positiivisesti yllättynyt ja tiesin uivani paremmin kuin koskaan. Kun pääsimme Vihtasaaren ympäri - avautui jo loppusuora kohti rantautumisaluetta. Vaati kärsivällisyyttä olla rauhallinen ja jatkaa samalla tahdilla, rynnistämisen sijaan. Matkaa kuitenkin olisi vielä edessä.
Rantautuminen tuli metri metriltä lähemmäksi, mutta rutiinin puutteesta en osannut arvioida oikeaa etäisyyttä kun jalat jo ottaisivat pohjaan ja voisi siirtyä kävelyyn tai juoksuun. Muutaman epäonnistuneen pohjan haroilun jälkeen jalat viimein löysivät kiinteää maata ja pääsin siirtymään rannalle - ja vaihtoalueelle.
Olin ällistynyt ajasta ja ylipäätään vaihtoon pääsystä. Tätä ennen pisin avovedessä kerralla uimani matka oli ollut vain hassut kolmisensataa metriä. Altaassakin näin pitkät uinnit taukoineen kaikkineen ovat olleet harvinaisia.
Nappasin varustepussukan telineestä ja siirryin vaihtoalueelle. Piripintaan täynnä oleva rakko muistutti jälleen itsestään, mutta hotelli helpotukseen päästäkseen piti ensiksi vaihtaa varusteet, viskata vaihtokamppeet pussiin ja hakea oma pyörä telineestä. Vaihtoalueen positiivisia puolia oli yleisön läheisyys. Pelästyin ja yllätyin, kun seurueemme jäseniä oli aidan reunalla kannustamassa raivokkaasti.
Vaihto sujui verkkaisesti - eli föönasin ja meikkasin ilman kiirettä minnekään. Märkkäri ei vieläkään lähtenyt päältä vauhdikkaasti, minkä takia vasemmalta ja oikealta juoksi väkeä ohi. En ottanut stressiä siitä, vaan suoritin vaihdon rauhallisesti loppuun bajamajan kautta kiertäen ja rauhallisesti pyöräilyreitille askeltaen. Triathlonkenkien sijaan jalassani oli maantiepyöräilykengät - ja klossit tuntuivat liukkailta ylämäessä. Viimeinen asia mitä halusin tapahtuvaksi olisi hienot pannutukset ja loukkaantuminen jo ennen kuin pääsee nousemaan pyörän selkään.
( Kuvan otti Katri Koho )
Pyöräilyssä lähdin liikkeelle osana pitkää helminauhaa, joka eteni rauhalliseen sunnuntaipyöräilytahtiin. Ensimmäisten kilometrien aikana hain rauhassa pyöräilytuntumaa päivän säässä. Maa oli märkänä ja tihkusade toi lisää kosteutta, joten pidin aluksi kielen keskellä suuta ja tunnustelin kuinka liukkaalta tie tuntuukaan. Nopeampia pyöräilijöitä tuli tasaiseen tahtiin ohi ja ohitin itsekin muutaman pyöräilijän. Pidin koko ajan mielessäni matkan pituuden ja annoin kovempien menohalujen olla. Matkaa riittäisi vielä ja sen perään olisi vielä juostava.
Ruokailusuunnitelmana oli vetää pullollinen urheilujuomaa ja yksi geeli tunnissa. Urheilujuoman suhteen pysyin hyvin aikataulussa, vaikka itseään pitikin muistuttaa hörppimään tasaiseen tahtiin keulapullosta nestettä sisuksiin. Noin puolen tunnin ajelun jälkeen nautiskelin ensimmäistä geeliä. Kuoren avaaminen ajaessa ei vieläkään mennyt heittämällä, vaan jouduin repimään pussia auki hampailla useamman yrityksen verran ennen kuin sopiva aukko nesteen valumiselle syntyi. Tekniikan ja rutiinin puutetta.
Toinen rutiinin puute ilmeni jo ennen ensimmäistä huoltopistettä. Vatsa nostatti esiin närkästyksensä urheiluravinteisiin. Huoltopisteiden sijainti reitillä nousi kiinteästi ajatuksiin ei tankkauksen vaan potentiaalisten tyhjennyksien takia. Vatsan reagoinnista huolimatta jatkoin nesteen nauttimista, mutta jätin muut geelit avaamatta.
Ensimmäisellä huoltopisteellä otin vastaan vesipullon ja heitin tyhjentyneen pullon pois. Huoltopiste tuli vastaan pienoisessa ylämäessä ja varmuuden vuoksi pysäytin pyörän, jotta sain otettua pullon pois kunnolla. Omat epävarmuuteni tasapainon ja turvallisuuden suhteen ovat heikkouteni, mutta toistaiseksi vedän mieluummin maaliin asti ilman turhia riskejä pannutuksille.
Skippasin ensimmäisen huoltopisteen wc-mahdollisuuden luottaen vahvasti sulkijalihaksen toimintaan ja teräspakaroihini. Kaduin päätöstä vielä monta kertaa, kamppaillessani suolistossa kerääntyneen kaasun ja siellä liikkuvan muun materian kanssa. Etenemisvauhti pysyi kevyenä sunnuntailenkkinä, eikä kovempaa olisi pystynytkään painamaan - kun fokus meni siihen, että ei pasko housuunsa. Garminista vilkuilin etenemisnopeutta ja kilometrejä kääntöpaikalle, sekä laskeskelin kauan kokonaisuudessaan reissuun tulee menemään.
Ennen pitkää kuumemmat ajajat alkoivat tulemaan jo reitillä vastaan. Oli hienoa seurata miten tosissaan ajavat menivät vauhdilla ja polkemisessa oli tosissaan tehoa. Jossain välissä myös Ferrix ajoi vastaan ja ehti sentään huikata perinteiset tsempit.
Rantasalmella oli viimein kääntöpaikka ja wc. Fillari rakennuksen viereen ja syöksy hotelli helpotukseen. Paineen tasaus elimistössä tuntui välittömästi hyvältä ja usko suoritukseen vahvistui. Täytin fillarin etupullon vielä urheilujuomalla ja huoltopisteessä vaihdoin tyhjentyneen juomapullon tilalle vettä. Enää olisi matka takaisin ja pieni juoksu.
Paluumatka käynnistyi tylsemmin kuin menomatka. Vastaantulijoita ei luonnollisesti ollut enää niin paljon kuin menomatkalla, eikä ohittajiakaan samaan tahtiin. Otin kiinni muutamia pyöräilijöitä ja useita kilometrejä menimme melkein vuorovedoin ohittaen ylä- tai alamäessä toinen toisemme. Matka jatkui edelleen rauhallisella lenkkivauhdilla ilman tehonlisäyksiä.
Vatsa ei hellittänyt vessatauon jälkeen, vaan mielenosoitus jatkuin myös paluumatkalla. Sulkijalihas ja pakarat tiukkana jouduin miettimään huoltopisteiden kohdalla onko tässä nyt se hetki, että on pakko pysähtyä - vai jaksanko vielä seuraavaan pisteeseen. Laskeskelin päässäni myös mahdollisuuksia pysähtyä metsänreunaan geokätkeilemään. Hoin itselleni että maaliin asti, vaikka paskat housussa.
Tien reunassa näkyi muutama kalustoaan korjaava tai taluttava pyöräilijä - ja olinkin onnellinen siitä, ettei pyörän kanssa tullut mitään ongelmaa. Renkaan vaihtaminen tai muut ongelmat olisivat todennäköisesti saaneet aikaan leikin jättämisen kesken.
Vastatuuli ja paluumatkalle korotetut ylämäet saivat miettimään elämän tarkoitusta. Trollaava yleisö sai myös naurahtamaan pari kertaa. Tien reunasta huudettiin kannustusta että viimeinen mäki - vaikka selvästi näki, että onhan tässä vielä seuraavakin mäki edessä ja tämä sama mäki uudestaan käännöksen jälkeen, sekä nousu vielä kylälle. Mutta viimeinen mäki siis, ennen seuraavaa.
Vaihtoon saavuttaessa tuntui jo siltä, että tästä selvitään. Jalat tuntuivat kevyiltä ja energisiltä, vaikka pyöräilyn aikana en saanut tankattua suunnitellusti lisäenergiaa. Toisaalta kevyt lenkkivauhti ei myöskään polttanut energiaa odotettuun malliin, joten juoksu voisi vielä onnistua.
T2-vaihdon pitäisi aina olla nopea. Pyörä telineeseen, vaihtopussukka telineestä. Juoksukengät pyöräilykenkien tilalle, rojut pussiin ja menoksi. Ei tällä kertaa. Tuhrasin vaihtoon yli 11 minuuttia ja olin lähellä keskeyttää vitutukseen.
Olin juuri saanut varusteet vaihdettua ja laittamassa pussia takaisin telineeseen, kun tapahtui se mitä pelkäsin koko pyöräilyn. En pystynyt pidättelemään kaasua enempää ja se mikä oli purkautuakseen purkautui. Tatti oli välittömästi otsassa, mutta vitutuksen sijaan oli pakko keskittyä siihen mitä tehdä seuraavaksi.
Huikkasin vaihtoalueella kannustamassa olleelle kaverille, että olisi hienoa jos hän löytäisi asuntoautosta bokserit ja verkkarit vaihtovarusteiksi - ja siirryin bajamajaan. Positiivisena asiana oli hyvä huomata, että vahinko ei ollut iso, joten pystyin siistiytymään ja keräämään itseni suhteellisen nopeasti. Mahanpohjaa kutitti ajatus siitä, että jäljellä olisi vielä puolimaratonin juoksu - mutta toiseen vaihtoon päästyäni en voinut jättää leikkiä heti kesken.
Laskeutuva tatti otsassa siirryin juoksureitille. Kolme seitsemän kilometrin kierrosta, paljon huoltopisteitä ja paljon aikaa suorittaa reitti vaikka vauhdikkaasti kävellen. Ensimmäisten kilometrien aikana tunnustelin juoksufiilistä ja jalkojen kuntoa. Jalat olisivat vieneet ja kestäneet kovempaakin menoa, mutta vatsa nosti nopeasti vastalausetta.
( Kuvan otti Katri Koho )
Luonnolliset rajoittimet siis pitivät huolen töpöttelevästä juoksutyylistä ja rauhallisesta yli kuuden tai kuuden ja puolen minuutin kilometrivauhdista. Ensimmäisellä kierroksella tarkkailin myös haukkana reitin mahdollisuuksia hätäratkaisuihin geokätkeilyn suhteen ja pistin mieleen wc-palveluita tarjoavat huoltopisteet. Pelastusaseman pihalla ollut huoltopiste pelasti minut jokaisella kierroksella - sain nautittua hieman vettä ja bajamajassa poistettua ylimääräiset jätteet.
Juoksu oli hitain tiellä köpötelty puolikkaani - voittaen ainoastaan pari viikkoa sitten olleen Helsinki Trail Run polkujuoksukisan ajan. Vessakäynnit poistamalla ajasta lähtisi ainakin kymmenen minuuttia ja ilman huolta oman sulkijalihaksensa toiminnasta olisi voinut töpöttelyn sijaan juostakin. Paukkuja siis olisi ollut enempäänkin.
Ensimmäistä kierrosta mennessä tiesin, että maaliin ehditään aikarajojen puitteessa vaikka kävellen. Laskeskelin että kevyelläkin juoksemisella olisi ollut mahdollisuuksien rajoissa päästä alle seitsemään tuntiin. Vessakäyntien heittäessä omaa lisäväriään yhtälöön luovuin seitsemän tunnin ajattelusta ja keskityin vain maaliin pääsemiseen.
Toinen kierros meni ensimmäisen jälkeen todella kevyesti, kun reitistä oli nyt selkeä haju ja tiesi missä kohtaa tulee wct ja missä kohdin on sellaiset metsiköt, joihin voi hätätilanteessa karata. Toisen kierroksen jälkeen kuulin, että muut seurassa olleet kisaajat – Ferrix ja Elina – olivat juuri tulleet maaliin, joten kannattaisi pitää kiirettä että päästään avaamaan maaliskumpat.
Kolmas kierros meni siis rauhallisesti. Saavutin viimeisillä kilometreillä saman oululaisen kaverin, jonka kanssa köpöteltiin joka kierroksella pitkä tovi yhtä matkaa - ennen kuin karkasin vessaan. Nyt mentiin loppukilometrit vielä yhdessä ja tsemppasin kaveria ottamaan vähän lennokkaampaa loppuaskelta, että saadaan maalialueelta hyviä valokuvia.
Maalialueella huolto pelasi ja pääsin nopeasti syömään, ja ruuan jälkeen suihkuun. Kokemattomuus kisoissa näkyi siinä, että varustepussista puuttui vaihtovaatteet sekä pyyhe. Onneksi reissuseuralaiset jeesasivat ja toivat riittävät vaihtokamat autolta kisa-alueelle.
Starttasimme melkein heti kisan jälkeen takaisin kohti pääkaupunkiseutua, sillä olimme hommanneet vain lyhtaikaiset viisumit Savoon - eikä rokotussuojakaan ollut riittävä pidempiaikaiseen hengailuun.
Maaliskumpat aukenivat vasta autossa, matkalla Helsinkiin.
Samppanja oli erinomaista, seura hyvää ja fiilis korkealla.
Tavoite maaliinpääsystä ja hengissä pysymisestä tuli saavutettua, mutta suoritusaika päätyi paljon pidemmäksi kuin olin ajatellut. Voisin olla siitä paljonkin harmissani, mutta mieluummin lataan ajatuksia jo seuraaviin kisoihin, sekä tavoitteelliseen parantamiseen ensi vuonna Joroisissa. Kun kerran treenaamatta ja puristamatta pääsee ilman ongelmia maaliin, voi tulevissa kamppailuissa lähteä oikeasti haastamaan itseään.
Suuret kiitokset järjestäjille, tsempanneelle yleisölle sekä mahtaville kilpakumppaneille, jotka tekevät tapahtumasta sen mikä se on. Pikkuhiljaa alan ymmärtämään triathlonperheen käsitteen ja syyt hyviin ystävyyssuhteisiin harrastajien kesken. On tämä vaan niin mukavien ihmisten harrastus.
Kaikkea hassua sitä joutuukin tekemään paidan eteen.