Tänään juostiin järjestyksessään kahdeskymmenes Viikin Vitonen - eli VV 20. Olin ilmoittautunut jo hyvissä ajoin, sillä mikäpä sen parempi tapa käynnistellä lomaviikon loppupuolta kuin rykäisemällä raastava vitonen niin kovaa kuin pääsee.
Paransin viime kerran tulosta jokusen sekunnin, kun en menettänyt aikaa kengännauhojen aukeamisen takia tällä kertaa. Toisaalta jalat tuntuivat olevan ihan tukkeessa ja väsyneet, eikä lämmittelyn aikana käynyt mielessä oikeastaan mikään muu kuin että ‘mitä hemmettiä mä taas oikein ajattelin, kun edellisenä päivänä käyn vielä pyörälenkillä’.
Viikolla oli siis tullut liikuttua ihan kivasti ennen vitosta. Maanantaina tuli helteessä juostua ja käveltyä, tiistaina oli reipas aamulenkki ja keskiviikkona vielä parinkympin pyörälenkki Ruoholahteen. Tänään sentään oli järkeä käydä vähän venyttelemässä ja kroppaa herättelemässä aamulla salilla, ettei vitonen tulisi ihan shokkina.
Mutta kuten sanottua jo lämmittelyn aikana jalat kertoivat, että kuvittelen ihan liikoja omasta kunnostani ja saisin olla kiitollinen jos ne vievät minut edes maaliin saakka.
Kuten värikoodattu suoritusreitti kertoo, sykkeet olivat alusta alkaen korkealla - mutta eivät tapissa. Muistin entuudesta että se viisi kilometriä tuntuu yllättävän pitkältä, enkä heti kirmannut hurjaan raviin lähtösuoralta alkaen.
Suunnilleen matkan puolivälin kohdilla – nähdessäni hiekkaan merkityn 2.5 km merkinnän – tajuntaan alkoi iskostua, että eihän tässä tänään kuollakaan. Aikaa oli myös mennyt reitillä siihen mennessä sen verran, että oli selvää ettei mitään megaenkkoja ollut luvassa, mutta kunnon mukaisesti ihan hyvä juoksu.
Huumori meinasi toki monta kertaa loppua ja Raastosuoralla todellisuus löi taas päin naamaa. Poikkeuksellisesti keli oli tyyni, mutta tänään se tarkoitti läkähdyttävän kuumaa fiilistä päättymättömältä tuntuvalla Raastosuoralla. Samat fiilikset tuntuivat olevan muutamalla muullakin ja miesjuoksija jonka peesissä olin viilettänyt pari kilometriä alkoi osoittaa väsymisen merkkejä.
Se on hämmästyttävää miten se väsymys tai jaksaminen voikaan tarttua. Kun tuntui että en itsekään jaksa painaa, sain yllättävää lisäenergiaa kun takaatamme pyyhälsi pinkkiin ja violettiin pukeutunut naisjuoksija, jonka askeleessa oli vielä vetovoimaa. En pysynyt samassa vauhdissa mukana, mutta sain hänestä hyvän kiritys- ja kiintopisteen, jolla pidin oman vauhtini loppuun asti hyvänä.
Loppuaikaan pitää olla tyytyväinen kaikki nämä tekosyyt ja vässyilyt huomioiden. Perspektiiviä aikaan antaa kuitenkin päivän nopein aika, jonka täräytti Aki Nummela. Aika oli jotain päälle vartin. Niin. Siis jotain päälle viisitoista minuuttia. Runner’s High:n esittelysivulla Akin kohdalla vitosen ennätykseksi mainitaan vuodelta 2009 14.38 – joten vitonen Viikin maastossa tuohon aikaan on ihan hurja veto.
Erinomainen parannus aikaisempiin kertoihin oli nyt ensimmäistä kertaa tapahtumassa mukana ollut catering auto, joka palveli juoksijoita ja kannustajia. Mauliton katugastronomiaa tarjonnut auton tarjonnasta ehdin kokeilla tulisen currywurstin hapankaalilla - enkä voi sanoa pettyneeni. Herkullista! Asmo ei vielä kertonut miten ensi kerralla Viikin Vitosen palvelutarjonta kehittyy, joten joutunemme vielä odottelemaan Taste of Helsinki meets Viikin Vitonen mashuppia.
Tämä VV oli muuten ensimmäinen tosijuoksi Adidaksen Adizero Adios Boost-kengillä, jotka löysin alennuksesta Intersportin loppuunmyynnistä.
En olisi mitenkään tarvinnut vielä uusia kenkiä, mutta erehdyin kokeilemaan niitä jalkaan ja katsomaan hintaa joka oli tiputettu pari euroa päälle satasen. Enhän minä näitä kenkiä saa samaan vauhtiin kuin Joonas Laurila tai muut kovat jätkät, mutta voi elämä miten hyvältä uusi kenkä tuntuikaan jalassa.
Ehkä seuraavilla kengillä päästään sitten jo hyvin alle 23 minuutin.