Flunssa tuli podettua loppuun ja pääsin viimein palaamaan ihan innolla salille. Lepääminen oli tietysti tehnyt hyvää, mutta pää kaipasi jo liikettä ja liikuntaa.
Salilla tuntui, että viime kerrasta oli jo ikuisuus - joten otin rauhallisesti. Pienempiä painoja kuin normaalisti ja muutenkin silleen fiilistellen, että muistaisi taas mitä siellä salilla oikein tehtikään.
Vaikkei juuri mitään tullutkaan tehtyä salilla, niin onnistuin kipeyttämään alaselän – taas. Ilmeisesti kyykätessä kevyellä kahvakuulalla oli kropan antama tuki liian huono - ja siitä selän jotkin pienet lihakset tai kudokset tykkäsivät kyttyrää.
Sunnuntaiyönä selkä alkoikin jo jumittelemaan ja nyt alkuviikko menee toipilaana, kun juuri mitään muuta ei voi tehdä kuin ajatella että missä asennossa alaselkä ei reagoisi tai kipuilisi, sekä tietysti yrittää jumpata liikettä selkään että akuuttitilanne menisi mahdollisimman nopeasti ohi.
Alaselän selkäkivut eivät ole minulle mikään tuttu juttu, mutta koin vastaavanlaisen vihottelun viime joulukuussa – ja silloinkin kyykkäämistä kokeiltuani selkä muistutti olemassaolostaan.
Tuolloin vihoittelu kesti muutaman päivän ja tarkoitus oli tehdä sen jälkeen selälle aktiivisemmin treeniä tukeville lihaksille, mutta käytännössä se jäi joulun ja tammikuun aikana vähemmälle suhteessa juoksu- ja muuhun lihaskuntotreeniin.
Nyt on pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja hoitaa lihaskuntoa paremmalle tasolle näissä vartaloa tukevissa lihaksissa - tai muuten tällaiset vihoittelut uhkaavat jatkossa enemmänkin juoksuharrastuksen ja muun liikkumisen tavoitteita.
Miten sen selän olemassaolon vain muistaisi taas, kun vihoittelu loppuu?